Pyötsaaren historiallinen kylä sijaitsee kallioisen saaren pohjoisrannalla. Kylän talot levittäytyvät matalan, umpeenkasvaneen lahdenpohjukan ympärille, joka oli kylän niittymaata vielä 1960-luvulla. Saari on yhdistetty mantereeseen sillalla 1950-luvulla. Nykyisin Pyötsaaressa on vain harvoja ympärivuotisia asukkaita, ja loma-asutus on levittäytynyt taajaan pitkin saaren rantoja. Historiallisen kylän 1800- ja 1900-luvuilta peräisin olevat talot ovat pääasiassa kesäasuntoina.
Ensimmäiset asiakirjalähteet Pyötsaaren asutuksesta ajoittuvat 1500-luvun puoliväliin. Tällöin saaressa on ollut vain yksi talo. Pyötsaaren asutuksen oletetaan kuitenkin ulottuvan 1300‒1400 -luvuille saakka. Paikannimet Tontinlahti ja Tontinvuori saaren etelärannan puolella viittaavat siihen, että Pyötsaaren varhaisin asutus on todennäköisesti ollut yhteydessä suojaisaan Tontinlahteen. Perimätiedon mukaan saaren ensimmäinen talo on sijainnut juuri Tontinlahden rannalla.
Todennäköisesti Pyötsaari autioitui 1500-luvun lopulla venäläisten hyökkäyksissä rannikolle, kuten muutkin rannikon ja saariston kylät. Se asutettiin uudestaan 1600-luvun mittaan, mutta tiedot asutuksesta ovat niukkoja ja katkonaisia. Saaren maat olivat keskiajalta 1700-luvulle saakka aatelissukujen omistuksessa, ja ainakin 1600-luvun loppupuolelta alkaen tilaa hoitivat ilmeisesti useiden sukupolvien ajan Huggut-sukuiset lampuodit. Isonvihan (1700‒1721) jälkeen Pyötsaari siirtyi aatelisilta Haminan porvareiden omistukseen. Vuoden 1742 ruotsalaisessa sotilaskartassa nykyisen kylän alueelle on merkitty kolme rakennusta yhteisnimellä “Hugguts gård”.
Viimeinen Pyötsaaren Huggut-sukuinen lampuoti kuoli Pikkuvihan aikana. Hänen tyttärensä meni naimisiin Pihlhjerta-sukuun kuuluvan miehen kanssa, jóka osti tilan maat vuonna 1771 ja tätä kautta Pyötsaari päätyi Pihlhjertojen knaappisuvun omistukseen. Vuoden 1775 verotuskartassa Pyötsaaren ainoa talo on merkitty saaren pohjoisrannan lahdenpohjukkaan niittymaan itäpuolelle. Nykyisen historiallisen kylän asutus on syntynyt 1800-luvun mittaan ja 1900-luvun alussa.
Pyötsaaren varhaiseen asutukseen ja historiaan liittyy paljon tarinoita. Korkeat Tontinvuori ja Saukkovuori ovat tarjonneet hyvän näkyvyyden merelle joka suuntaan, ja perimätiedon mukaan näillä paikoilla onkin poltettu merkkitulia vihollisen lähestyessä. Saukkovuorella sijaitsee myös kiviröykkiö, joka tunnetaan nimellä “Huggutin hauta”. Perimätiedon mukaan paikalle olisi haudattu saaren ensimmäinen Huggut-sukuinen isäntä. Tontinvuoren laella on sijainnut näkötorni 1800-luvun lopulla. Sen paikalle on kallioon hakattu vuosiluku 1885.
(Lähteet: Museovirasto, Muinaisjäännösrekisteri, kyppi.fi; Ragnar Rosén 1936 Vehkalahden pitäjän historia I, Martti Korhonen 1981: Vehkalahden pitäjän historia II)
Tunnetko kylän tarinoita tai onko sinulla valokuvia kylästä? Ota yhteyttä museon väkeen!
Pyötsaari 18.9.2023, sisarukset Anneli Nurmela (s. 1931) ja Torsti Kotoluoto (s. 1942) sekä Pirjo Laitinen (s. 1948). Haastattelija Satumaarit Myllyniemi.
SM: No kertokaa tosiaan siitä, että kun kalastus on ollut pääelinkeinona, niin millä tavalla vapaa-aikaa sitten vietettiin?
TK: Vapaa-aika meni verkkojen parsimiseen ja polttopuiden hankkimiseen. Näinhän se on.
AN: Meijän isähän kävi Haminassa Ristiniemessä töissä. Päivät oli Haminassa töissä ja illat yöt kalasti. Se oli sellainen.
TK: Mie tulin koulust kotiin, niin minun piti laittaa verkot moottoriin valmiiksi.
AN: Veneeseen, se ei ollu moottori.
TK: Oli silloin jo. Vanha se musta paatti, siinhän oli moottori sisäs. Mie olin silloin sen verran iso jo, että mie olin tehnyt ne verkkohommat ja sit lähettiin viiden jälkeen, ajettiin tonne Kuorsalon taakse ja verkot veteen ja nukkumaan. Kahen aikana verkot ylös ja rantaan. Siinä se meni.
AN: Piti keretä kuuden linja-autoon Mäntlahteen, meni sitte vaan töihin.
TK: Siinä välissä ehti verkot revästä ja hommata kalat tonne Mäntlahteen ja sitten kärrätä vielä kaksi reissua linja-autoon.
AN: Ja mamma meni toisella, seitsemän linja-autolla, sit myymään niit torille, kalatorille. Ne meni aikaisemmas autos. On se ollut tiukkaa niillä se elämä.
SM: Oliko siellä kova kilpailu siellä torilla?
AN: No kyl siel oli.
TK: Sama hintahan kalalla oli kaikilla kyllä. Hailin kilohintahan oli sama.
SM: Mutta kaikki saatiin aina myytyä?
TK: Joo, siin kun lokakuussa – 10. päivä oli silakkamarkkinat, niin silakkatynnyrii kun sit laitettiin sit silakkaa kotoon tynnyriin, ne vietiin kaikki sit torille, myötiin siellä, suolakalat.
AN: Nyt kun mie istun autossa ja käydään Haminassa, niin aina aattelen tuota tietä, että herranjumala, mitä varten siin on tällasta ennen vanhaset ihmiset tehneet noin väärän sen tien. Miksei voitu tehä suoraan.
PL: No tästähän on se tarina, että kun se tehtiin kinttupolkupohjaan.
AN: Mummu sano, että neljän aikaan, kottikärryllä kun veivät marjatkii torille ja taas takasin piti kävellä toi matka, että monta kilometrii tehty pitkä.
TK: 12 kilometriä.
PL: Siin on niinku väistelty kiviä kinttupolkuna ja sit maantie tehtiin sen kinttupolun päälle.
TK: Pappa lähti siit aamulla töihin seittemältä.
AN: Niin, se oli Ristiniemessä töissä, sahuri.
TK: Tääl piti olla ruoka valmis, kun se tuli kotiin polkupyörän kaa Haminasta. Ei siinä paljon enempää levätty sit.
AN: Paljon ne jaksoi.
TK: Verkot kun saatiin veteen tossa kuuden aikoissa, niin sen jälkeen käytiin nukkumaan. Kello soi jo kahden aikaan. Oltiin verkkojen pääs ankkuris ja nukuttiin pienes keulakopis petrolin hajussa.
Pyötsaari 18.9.2023, sisarukset Anneli Nurmela (s. 1931) ja Torsti Kotoluoto (s. 1942) sekä Pirjo Laitinen (s. 1948). Haastattelija Satumaarit Myllyniemi.
SM: Minkälainen oli vuotuiskierto, jos ajatellaan tän kalastuksen suhteen, miten se muuttui vaikka talvikalastus ja…
TK: Talvikalal ne kävi Huovarissa hailii pyytämässä.
PL: Se on kai rajavyöhykettä nykyään. Sinne rakennettiin semmoiset kalaputkat.
TK: Sit käytiin Koivuluodossa kans.
AN: Viimeseks ovat olleet Koivuluodossa.
TK: Melkein rajavyöhykkeellä. Siit ei pitkään tartte mennä, kun pitää hakea rajavyöhykelupa. Mullakin on ollut rajavyöhykelupa.
AN: Varmasti 60-luvulla viel olivat Koivuluodossa.
TK: Siihen aikaan oli kunnon jäät. Hailin ostajat kävi hakemassa jäältä ne kalat auton kaa, pitkin jäitä.
AN: Nyt ei pääse potkurinkaan kans talvella jäälle.
TK: Yhes vaiheessa kävi sit sil viissiin, et kesäaikana Lappeenrannast oli ostaja, se osti illalla, ennen kuin verkot oli viety veteen, niin se osti sata kiloo hailii. Kukaan ei tiennyt, että onks siel sata kiloo. Se haki sit aamulla, se tuli tohon pihaan ja otti laatikot kyytiin mitä oli. Ja sit otti Mäntlahdest lisää.
PL: Tukkukauppias siis selvästi.
TK: Se vei Lappeenrantaan päin kalaa.
Pyötsaari 18.9.2023, sisarukset Anneli Nurmela (s. 1931) ja Torsti Kotoluoto (s. 1942) sekä Pirjo Laitinen (s. 1948). Haastattelija Satumaarit Myllyniemi.
TK: Piikkikalatehdas oli tossa, illalla kun pimeä rupes tulee, niin silloinhan sitä ruvettiin pyytää, miekin olin soutamassa mont kertaa. Haettiin niin paljon veneeseen, että tän verran laitoja näkyi (näyttää kädellä, kuinka täynnä vene oli.)
AN: niin paljon (laitoja näkynyt). Ja se pyör ympär vuorokauden, aina meni ihmiset töihin, siel piti aina olla ihmisiä. Ja sit se haju otti niin vaatteisiin, piti käyä aina saunas, ennen kuin meni kotiin.
TK: Ne teki aina kiusaa meitil pienil äijille. Ne tuikkas sitä putii perstaskuun, sinne sit putii, niin ties vanhemmat mis on käynyt. Ne on taas Putilas käyneet. Haju. Kun savustamon puolelta tulee hyvä haju.
SM: Kuvailkaa vähän sitä hajua mikä tuli, mikä piti pois pestä?
TK: Mitämä nyt kuvailisin, se oli varmast sellainen niin kuin kanankakan haju aika paljon.
PL: Vai oliko se niin kuin mädäntyneen kalan haju. Mistä se tuli muuten semmoinen niin paha haju?
TK: No se keitettiin (piikkikala) ja kuivattiin. Kuivausvaiheessahan se tuli se haju. Ei se silloin, kun se oli silloin kun se paassa kiehumas oli. Pimiä kun tuli, niin silloin piti mennä sinne vastahaaviin mättää veneeseen.
AN: Ei ne käyny päivällä, ne piti yöllä pyytää.
TK: Se on ihan sama haili. Haili on päivällä syvällä veessä ja ne nousee illalla, kun pimeä tulee niin pintaan. Nyt se on vielä tähän aikaan siellä melkein pohjan pinnassa. Kun se vaatii sen 12–10 asteisen veen. Sit kun pintaves jäähtyy, niin se nousee ylös.
PL: Oliks se sitten niin ihan, että sitä piikkikalaa ihan vaan haavilla nostettiin?
TK: Joo, haavilla.
AN: Veneen pohjalle vaan.
PL: Ja sitä tuli paljon?
TK: Haavi oli. Sitä tuli niin paljon, että iskäkin oli pulassa välillä, että jaksaaks nostaa. Niin paksu penkka, semmoinen tällanen suurinpiirtein, metrin paksu lautta, mikä ui, mistä mätti.
PL: Sit se vietiin tonne Putilaan. Mitäs ensimmäiseksi tehtiin?
AN: Ja sit siin veneessä piti olla se tuli. Ne vissiin tuli niinku sitä tulta (kohti), lämmittelee vissiin.
TK: Siin oli se tämmöinen putki, joka roikku, sit siin oli semmoinen keppi tehty sinne veneen perään. Se roikku siinä. Sit siinä oli ne sarvet, missä se valo. Se valaisi veden pintaa. Niin kala oli siinä.
PL: Mitäs sit tapahtu, kun vene oli täynnä sitä piikkikalaa?
TK: No suoraan ruvettiin mättää laatikoihin. Ja laatikoita veivät kärrien kaa sinne (piikkikala) tehtaaseen.
AN: Ja sit pataan.
PL: Mielenkiintoinen teollisuusprosessi kun ajattelee. Et ensin laatikkoon ja sit pataan. Ja sit keitettiin sitä kalamössöö. Sitten viel kuivattiin. Kattilan pohjast tuli sit joku putki mistä tuli öljy. Ja sit kuivattiin, mitä sitten?
AN: Ajatella mikä työ se oli.
TK: Sit pussitettiin. Ne meni noille kanoille ja ruoaksi. Kaikki meni käyttöön. Ei mitään jätetty. Öljyt jäi itelle sitte tänne. Jokainen sai edullisesti sitä öljyä ostaa, kun sinne vei. Siint sai.
PL: Kanisteriöljyy, ja myytiiksi sitä sit ihan tonne kaupunkiin?
TK: Myytiin. Ja Kekkala maksoi sitten niille naisille palkan siitä.
PL: Se oli ihan teollisuuslaitos.
TK: Pyöri siin. Mut sekin sit loppu kerta kaikkiaan yks ja kaks.