Kartanot olivat ruoan suhteen pitkälti omavaraisia. Kartano saattoi tuottaa itse maitotuotteet, jauhot, perunat ja lihan, kananmunat sekä erilaiset puutarhatuotteet. Torpista saatiin vuokranmaksuna kalaa ja marjoja. Ostotavarana hankittiin suolaa ja siirtomaatavaroita, viinejä ja konvehteja. Kalliita mausteita säilytettiin lukitussa kaapissa, johon vain kartanon rouvalla oli avain.
Kartanoiden karjanhoidon tavoitteena ei ollut ainoastaan omavaraisuus maitotuotteiden suhteen. Metsäteollisuuden tuotteiden ohella Suomen 1800-luvun lopun tärkein vientituote oli voi, jota vietiin esimerkiksi Pietariin miljoonia kiloja. Maitotalouden merkityksen kasvu johti karjapiikojen ja erityisten karjakkojen kouluttamiseen ja arvokkaasta karjasta huolehtivien piikojen palkan nousuun.
Naisten keskinäinen säätyjako ilmeni myös keittiössä, joka oli pääasiassa taloudenhoitajan, kamarineitojen ja piikojen aluetta. Rouvat ja neidit valmistivat lähinnä leivonnaisia ja muita herkkuja kalliista raaka-aineista vierailleen. Palvelusväki vastasi ruuanlaitosta ja säilömisestä. Herraskartanoiden ruokakulttuuri noudatti järjestelmää, joka opittiin. Välittävänä linkkinä olivat usein taloudenhoitajattaret.
Kansainvälinen tapakulttuuri vaikutti myös ruokailutapoihin ja toi tullessaan posliiniastiat ja haarukan ja veitsen käytön, ensin herrasväen pöytiin. 1700-luvulla ruokasalien sisustukseen tuli senkki, jossa säilytettiin pöytäposliinit, juomalasit ja hopeat. Kartanon keittiön varusteisiin kuuluivat esimerkiksi kahvipannu, leivosvuokia, pannukakkulapio ja vohveliraudat. Keisariajalla kartanoihin tuli vahva venäläinen vaikutus.
1800-luvun lopulla ilmestyi useita säätyläisten käyttöön tarkoitettuja keittokirjoja. Esimerkiksi 1896 ilmestyi Keittokirja suomalaisille kodeille, jonka monet raaka-aineet ja mausteet, mm. sitruunankuori, manteli, vanilja, persilja, muskotti, inkivääri, savustettu metvursti ja parmesaanijuusto, eivät olleet tavallisen kansan ulottuvilla.
Kartanoiden isäntäväki ja palvelusväki söivät erillään ja erilaista ruokaa. Mitä korkeammassa asemassa olevasta säätyläisperheestä oli kyse, sitä suurempi oli kuilu. Eri säätyjen ravitsemus- ja ruokailuerot olivat suurimmillaan 1700-luvun loppupuolella, kun rauhankausi antoi yläluokille vaurastumisen mahdollisuuden. Aikakauden kartanoiden käsinkirjoitetut reseptivihkot kertovat ruoanlaitosta 1700-luvulla. Reseptit oli yleensä suunniteltu vähintään 30 henkilölle. Ruuanlaitto oli aikaa vievää puuhaa – puoliltapäivin syötävän päivällisen valmistus voitiin joutua aloittamaan aamuyöllä.
Herrasväki söi kartanon päärakennuksessa ruokasalissa. He olivat pukeutuneet tilaisuutta varten ja heille tarjoiltiin pöytään monenlaisia ruokalajeja. Ruokalistalle kuuluivat erilaiset kalat, lihat ja makkarat, vihannekset, marjat ja jopa sienet. Juomaksi säätyläisten ruokapöytään kuului juhlaolut, ja juhlahetkiin viini ja kahvi. Vierasvarana piti aina olla korppuja ja pikkuleipiä.
1800-luvulla suomalainen yläluokka aterioi arkena melko vaatimattomasti, mutta sunnuntaisin ja juhlapäivinä oli tarjolla useampia ruokalajeja, samoin kuin jos kartanossa oli vieraita. Herrasväen juhlissa oli usein tarjolla voileipäpöytä, joka oli rikkaimmillaan 1800-1900 -lukujen taitteessa. Kutsujen aikana kartanon runsas liinavaatevarasto pöytä- ja ruokaliinoineen pantiin esille, ja posliinin ja lasin lisäksi pöydässä kiilsivät hopeat.
Palkollisten ruoka ja ruokailu oli yksinkertaisempaa. Kun herrasväelle kalat tarjottiin paistettuina tai halstrattuina, palvelusväelle tarjoiltiin kalakeittoa. Teurastusaikaan makkarat ja palvilihat valmistettiin herrasväelle, palvelijoille tehtiin ruokaa sisälmyssyltystä. Säätyläisten pöydässä oli damastiliina, hopeiset haarukat ja veitset, henkilökohtaiset lautaset ja juomalasit, kun taas palvelusväki saattoi syödä puulautasilta.
Erot säätyläisten ja rahvaan ruokailussa näkyivät 1900-luvun alussa erityisesti pöytätavoissa. Ihminen, joka ei ollut harjoitellut tiukkaa pöytäetikettiä lapsesta saakka, paljastui nopeasti kutsuilla. Liemiruoan hörppiminen lusikasta ja ruokalajien sekoittaminen lautasella oli sopimatonta. Kalaa, sokeriherneen ja pavun palkoja kehotettiin syömään pelkällä haarukalla.
Hyötypuutarhat tulivat ensin pappiloihin. Säätyläiset olivatkin innokkaita kotipuutarhureita kartanoissaan ja virkataloissaan jo 1700-luvulla. Kartanon puutarhassa kasvatettiin vihanneksia ja hedelmiä, joista tehtiin ruokaa yleensä vain herrasväelle. Suurin osa puutarhamarjoista ja metsämarjoista säilöttiin talven varalle. Hillojen keitto kuului keittäjän tehtäviin ja tapahtui kartanon rouvan valvonnassa. Hillot tehtiin vadelmista, mustikoista ja puolukoista, harvemmin mansikoista, jotka syötiin yleensä tuoreena. Herrasväen hillossa oli sokeria, mutta palvelusväen hillo oli sokeroimatonta.
Hovien rouvat ja neidit viettivät aikaa ja puuhailivat puutarhoissa, jossa he kylvivät vihannespenkin, seurasivat säätiloja ja nauttivat luonnon kauneudesta. Liikkuessaan piikojen kanssa metsässä he saattoivat poimia sieniä ja marjoja, mutta yleensä marjojen poimintaa pidettiin köyhien lasten työnä. Säätyläisnaiset saattoivat keskittyä puutarhojen ja luonnon ihailuun kun taas palkollisten tehtävänä oli tehdä tuottavaa työtä.
Kesti kauan ennen kuin kansa kiinnostui puutarhanhoidosta, mutta vähitellen hedelmäpuut ja pensaat levisivät kartanoista torppiinkin.