Kartanoiden elämäntapa ei olisi onnistunut ilman työvoimaa. Herrasväki ei suinkaan itse tehnyt ruumiillista työtä, vaan kartanon taloutta pyöritti palvelusväki, johon kuului monenlaisia henkilöitä. Tärkein oli rouvan oikeana kätenä toimiva emännöitsijä eli talousmamselli tai ”hushållsfröken”, jonka alaisina työskentelivät keittäjä ja liuta keittiö- ja sisäpiikoja. Lisäksi oli muuta palvelusväkeä, renkivouti tai pehtoori, renkejä, karjakko ja karjapiikoja, jotka olivat majoittuneet kartanon ulkopuolelle, omaan väentupaansa. 1800-luvulla kartanoissa oli yleensä myös puutarhuri.
Kartanon herrasväen ja palvelusväen elämänpiirit oli rajattu omiin alueisiinsa niin työ- kuin oleskelutilojenkin puolesta. 1700-luvun loppupuolella herraskartano kehittyi yksityiskodin suuntaan. Huoneet oli tarkoitettu perhe-elämään ja seuraelämään ystävien parissa. Seurustelu keskittyi ylempään kerrokseen, kun taas julkiset tilat, keittiö ja muut taloustilat jäivät alakertaan. Palvelijoiden makuuhuoneet olivat jaettuja ja sijaitsivat usein esimerkiksi vinttikerroksessa. Niihin kuljettiin omia portaitaan – palvelijoilla oli asiaa herrasväen puolelle vain töitään toimittaessaan tai erityistilanteissa.
Rajatut roolit
Palvelusväen oli kunnioitettava isäntäväkeään. Palvelija puhutteli säätyläisiä varsinkin kodin ulkopuolella tittelein, palvelusväkeä sen sijaan kutsuttiin etunimellä vaikka kutsuja olisi ollut aikuista palvelijaa huomattavasti nuorempi.
Toisaalta herraskainen isäntäväki koki usein velvollisuudekseen kantaa vastuuta palvelusväestä. Varsinkin pitkäaikaiset palvelijat olivat ikään kuin perheenjäseniä. Kanssakäyminen ja tuttuus rajoittuivat kuitenkin kodin askareiden ja arkielämän piiriin, julkisesti tuttuutta ei näytetty. Kirkkomatkat tehtiin erikseen.
Palvelusväen hyveenä pidettiin uskollisuutta isännälle. Esimerkiksi maamiesseurat ja talousseurat jakoivat palkintoja pitkään saman isännän palveluksessa olleille palkollisille.
Vaikka palkollisten elämään limittyi vapaampia hetkiä, varsinaista lomaa ei ollut kuin viikko syksyllä Mikkelin aikaan ja vuotuisina juhlapyhinä, jolloin palvelusväki huvitteli keskenään. Säätyrajat madaltuivat yleensä vain jouluna, juhannuksena ja palkollisten häissä. Perhejuhliin ja muihin herrasväen tilaisuuksiin palvelusväki osallistui työntekijöinä.
Palvelusväki oli liikkuvaa väestöä. Pestuukausi oli vuosi, marraskuusta lokakuuhun. Varsinkin rengit ja piiat vaihtuivat usein, mikä näkyy hyvin Vilniemen hovin viiden vuoden välein kirjatuista henkikirjoista 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Sama renki on vain harvoin kahdessa peräkkäisessä henkikirjassa, piika vielä harvemmin. Palkollisten tilikirjasta 1900-luvun alusta käy ilmi, että piiat ja sisäköt vaihtuivat vuosittainkin.
Piiat olivat usein nuoria naisia, keski-iältään noin 25 vuotta. Piian työ oli monille välivaihe ennen avioliittoa. Piian palkka oli huomattavasti pienempi kuin rengin. Työn sisältö ei ollut sopimuksella määriteltyä, vaan piian piti tehdä kaikkea, mitä vaadittiin. Harvoin edes kartanoissa oli varaa sitoa piikoja pelkkiin sisätöihin, vaan piiat joutuivat tarvittaessa auttamaan pelloilla.
Piiat auttoivat kartanon naisväkeä pukeutumisessa ja kampauksen laitossa. Kartanon naiset ja piiat saattoivat myös viettää aikaa keskenään, varsinkin ulkona ja metsässä liikuskellessaan. Piiat toimivat toisinaan myös kartanon nuorten naisten esiliinoina silloin kun herrahenkilöitä oli paikalla. Varsinkin herrasväen nuorille kartanon piiat saattoivat olla läheisiä, ja heitä kohtaan osoitettiin kiintymystäkin – olivathan piiat usein läsnä talon väen elämässä lapsuudesta asti. Yhteydenpito saattoi jatkua myös piian avioliiton ja poismuuton jälkeen.
Piika tai palvelija oli sidoksissa työnantajaan ja tämän vallankäyttöön. Palveluksessa olevien naisten ajateltiin helposti ajautuvan irtolaisuuteen ja siveettömään elämään. Herrasväen tuli valvoa ja kasvattaa heitä.
Niinkin saattoi käydä että piika alkoi odottaa lasta. Hairahtuneen piian kohtalo oli emännän laupeuden varassa. Yleensä piika joutui pois palveluspaikastaan. Aviotonta raskautta pidettiin rikoksena, jonka vuoksi naiset salasivat raskauden ja synnytyksen. Lapsi voitiin jättää heitteille tai jopa surmata. 1800-luvun loppupuolella suhtautuminen aviottomaan raskauteen lieveni, mikä johti myös lapsenmurhien vähenemiseen. Suurin osa aviottomista äideistä meni myöhemmin naimisiin, vaikkakaan ei aina lapsen isän kanssa.
Piiasta ei yleensä tullut talonpoikaistalon emäntää. Useimmiten piika päätyi palkollisen tai muonamiehen vaimoksi, joskus torpparin, harvemmin käsityöläisen, lampuodin tai talollisen vaimoksi. Herrasväen palvelukseen päässyt piika saattoi myös edetä urallaan piiasta keittäjäksi tai taloudenhoitajattareksi saakka.
Piiat, jotka eivät vanhuuttaan tai vaivaisuuttaan pystyneet huolehtimaan itsestään, päätyivät ruotuvaivaisiksi, tai saattoivat joutua jopa kerjuulle. Säätyläiskotiin päässyt piika oli tässä suhteessa maatalon piikaa turvatummassa asemassa, koska säätyläiset kokivat usein velvollisuudekseen huolehtia vanhoista palvelijoistaan.
Kartanon palvelusväkeen kuuluminen opetti erilaisia taitoja ja tietoja, joita ei tavallisen maatilan piikaväellä ollut. Kartanon piika oppi lapsenhoitoa, käsitöitä, tapakulttuuria ja ruuanlaittoa, joskaan hänellä ei välttämättä ollut tilaisuutta päästä soveltamaan taitojaan myöhemmin omalla kohdallaan. Vaikutteet levisivät hitaasti, mutta vähitellen säätyläisten elämäntavasta välittyi kansan pariin monia tapoja, kuten joulunvietto perheen kanssa, joulukuusi, monet leivonnaiset ja ruokalajit, erilaiset kodintekstiilit, morsiamen valkoinen puku ja romanttinen luonnonihailu.