1700-luvulla syntyi kartanoiden ketju Mäntlahti – Brakila – Vilniemi – Poitsila – Summa, joka kiersi Haminanlahden rantoja. Kehitys heijasti Haminan merkityksen nousua. Vaurastuneet porvarit ja korkea-arvoiset upseerit halusivat sijoituskohteita ja suurtilan hankkiminen kannatti monella tavoin. Torpparien työn tuloksista saatiin einestä ruokapöytään ja maataloustuotteita kaupattavaksi. Tärkein lienee silti ollut osuus kylien yhteisomistuksiin, ennen kaikkea metsiin, joilla alkoi 1700-luvun lopulla olla suuri taloudellinen merkitys.
Kartanoiden erilaiset synnyt
Vehkalahden vanhimpien kartanoiden eli hovien alkuperä on jäljitettävissä 1400-lukuun, joissakin tapauksissa jopa 1300-luvun puolelle. Näitä ns. knaappitiloja sijaitsi 1500-luvulla Pyötsaaressa, Vilniemellä, Hietakylässä, Hillossa, Grotilassa eli Norsbyssa (nykyistä Poitsilaa), Salmenkylässä, Husulassa ja Husupyölissä, Sivatissa, Töytärissä, Reitkallissa ja Summassa. Knaapit oli vapautettu veroista vastineeksi kruunulle suorittamastaan asepalveluksesta. Näihin vanhimpiin rälssitiloihin kuuluvat Poitsilan, Vilniemen, Reitkallin, Summan ja Töytärin hovit.
1600-luvulla Ruotsin kuninkaat jakoivat aatelille maalahjoituksia eli läänityksiä palkkioksi erilaisista ansioista valtakunnan palveluksessa. Vehkalahdelle perustettiin useita uusia kartanoita. Näihin kuuluvat Kaarniemen, Tavastilan ja Myllykylän hovit. Kaarniemi ja Tavastila kuuluvat tätä nykyä Kotkaan.
Viimeisintä vaihetta Vehkalahden hovien historiassa edustavat Brakilan ja Mäntlahden hovit. Brakila oli alkujaan talonpoikainen yksinäistila, josta 1700-luvun puolivälissä muodostettiin säätyläisten omistama kartano. Mäntlahden hovi puolestaan oli alkujaan upseerin virkatalo, josta muodostettiin kartano 1770-luvulla.
Läänitys merkitsi haltijalleen useita asioita. Sen saaminen oli osoitus hallitsijan suopeudesta ja haltijansa arvoasemasta. Ennen kaikkea läänitykset olivat kuitenkin taloudellinen etu – tuottavat lahjoitusmaat takasivat runsaat tulot, mikä yhdessä sotilas- tai siviiliviran palkan kanssa mahdollisti säädynmukaisen elämäntavan.
Läänitysten haltijan kannalta paras ratkaisu oli perustaa läänityksille asuinkartano eli säteri. Se oli yhtä aikaa sekä hallinnollinen keskus, itsenäinen viljelys, varastointipaikka että tuotteiden markkinoinnin tukipiste.
Vehkalahden talonpojat
Kartanoiden talous perustui torpparilaitokseen, joka teki maanviljelyn harjoittamisen mahdolliseksi kartanon tiluksilla, sekä talonpoikien veroihin kuuluviin päivätöihin eli taksvärkkiin. Päivätöiden avulla kartanot pystyivät pitämään isoa karjaa ja laajoja viljelyaloja.
Valtakuntaan syntyi 1600-luvulla uusi talonpoikien ryhmä, lahjoitusmailla asuvat rälssi- eli läänitystalonpojat, jotka maksoivat veronsa kruunun sijasta läänityksen haltijalle. Pääasiassa verot maksettiin luontaistuotteina, kuten lihana, voina, oluena ja tervana. Jos talonpoika ei maksanut verojaan kolmen vuoden ajalta, hän menetti sukuoikeutensa tilaansa ja muuttui lampuodiksi eli kartanon vuokraviljelijäksi.
Vehkalahden herrat
1600-luvulla Vehkalahden väestön huipun muodostivat vähälukuiset säätyläiset, kansan suussa ”herrat” – porvarit, papisto ja aateli. Ainoa Ruotsin ritarihuoneeseen kelpuutettu paikallinen aatelissuku olivat Poitsilan Poitzit. Laajoja läänityksiä omistivat mm. Creutzit ja Duwallit, mutta heidän asuinkartanonsa sijaitsivat muualla valtakunnassa. Vehkalahden tiluksiltaan he korjasivat vain taloudellisen hyödyn. 1600-luvun lopun reduktiossa läänitysmaan määrä väheni huomattavasti, mutta aatelille jäi edelleen tiluksia Vehkalahdella.
1700-luvun alkupuoliskon sodat päättivät läänityssukujen aseman Haminan seudulla. Monet kartanot autioituivat. Vallan vakiinnuttua venäläisille pikkuvihan jälkeen 1743 hovit saivat uudet omistajat. Virkatalojärjestelmä purettiin, ja monista virkataloista muodostettiin kartanoita. 1700-luvun lopulle on Haminan seudulla tyypillistä että kartanoiden omistajat vaihtuivat tiuhaan. Kun Suomi oli Haminan rauhan (1809) yhteydessä liitetty Venäjän keisarikuntaan, Vanhan Suomen alue tuli osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa 1812.
Aatelin elämäntapaan kuului olennaisesti ulkonainen edustavuus, joka korostui esimerkiksi pukeutumisessa ja hienoissa ajoneuvoissa sekä kartanoiden päärakennusten arkkitehtuurissa. 1700-luvulla mallia otettiin upseerien virkataloista ja toisista kartanoista. 1800-luvulla kartanoiden päärakennuksia laajennettiin vastaamaan aikakauden vaatimuksia, erityisesti toisaalta yksityisten ja julkisten, ja toisaalta herrasväen ja palveluskunnan, tilojen kasvavaa erottamista toisistaan. Arkkitehtien suunnittelemia rakennuksia kartanoihin alettiin tehdä 1800-luvulla. Esimerkiksi Poitsilan kartanon päärakennuksen suunnitteli Theodor Decker 1867 ja Summan kartanon uudistuksen arkkitehti K.A. Wrede vuonna 1893.
Juhlia ja seuraelämää säädyn mukaan
1700-luvun kartanokulttuuri Suomessa sai esikuvansa Ruotsista, jonne mallia oli haettu Ranskasta ja Italiasta. Haminan seudulla merkittäväksi vaikutteiden lähteeksi muodostui Venäjän vallan aikana Pietari. Kirjallisuuden ja musiikin harrastus herrasväen keskuudessa lisääntyi, ja seuraelämä sai entistä suuremman merkityksen. Kartanoiden elämäntapaan kuuluivat jatkuva sukulointi ja vierailut naapureissa. Joulunvietto ja muut juhlat olivat tärkeitä myös suvun yhteydenpidon kannalta. Lisäksi kyläilykulttuurin tarkoituksena oli auttaa suvun nuorempia jäseniä tutustumaan sopiviin puolisoehdokkaisiin.
Juhlat ja huvitukset kuuluivat kartanoiden elämään. Häiden, ristiäisten ja hautajaisten lisäksi erityisesti nimipäivien vietto ja joulupidot kokosivat paikkakunnan säätyläisiä yhteen. Juhliin kuuluivat musiikki, tanssi ja kortti- tai muut pelit. Kesäisin tehtiin huviretkiä luonnon helmaan ja talvisin lähdettiin rekiretkelle. Tapana oli järjestää myös metsästysretkiä, jotka saattoivat kestää useita päiviä ja joille vain herrat osallistuivat. Vieraita kutsuttiin yleensä paljon. Maisematyylin myötä huvimajoista tuli suosittuja kartanoiden puistoissa. Huvimajassa voitiin viettää kahvikestejä.
Herrasväen valtakunta
Varsinkin 1800-luvulla kartanoiden päärakennuksista tuli entistä suurempia. Julkiset, sosiaalisen kanssakäymisen tilat erottuivat entistä selkeämmin yksityisistä tiloista. Miehet ja naiset hallitsivat kartanoissa omia tilojaan. Yleensä talon toiseen päähän sijoitettiin isännän käyttämät huoneet ja toiseen emännän tilat.
Kartanonherran työhuone oli kartanon komentokeskus, jossa suuri kirjoituspöytä oli oleellisin kaluste. Sisustusesineet ja etenkin kirjahyllyn sisältö korostivat työteliäisyyttä, älyä ja perheen pään valta-asemaa.
Emännän valtakuntaan kuuluivat makuukamarit, kyökki, piikojen kamari, lastenkamari sekä rouvan kamari, jota kutsuttiin myös budoaariksi. Naiset vetäytyivät sinne seurustelemaan keskenään, ja se toimi taloon saapuneiden vieraiden odotteluhuoneena. Budoaarinkin tärkein huonekalu oli kirjoituspöytä, jonka ääressä naisen sopi suunnitella taloudenpitoa. Muita sopivia puuhia olivat romaanien lukeminen, käsityöt ja kirjeiden kirjoittaminen.
Mitä varakkaampi perhe, sitä enemmän palvelijoita ja sitä joutilaampia olivat herrasväen naiset. Heidän oletettiin täyttävän elämänsä perheellä, sukulaisilla ja seuraelämällä, jonka päämäärä oli joko aviomiehen hankkiminen tai hänen uransa edistäminen.
Sisustus
Herrasväen kodin sisustamisen pääperiaate oli mukavuus. Salongin keskus oli pehmeä sohvaryhmä. Jäykkien tuolien rinnalle tuli mukavia kalusteita kuten seslonkeja (leposohvia). Sisustuksessa käytettiin runsaasti tekstiilejä ja perheenemännän käsitöitä. Runsaus oli kaunista. Hyllyt, lipastot ja pöydät oli lastattu koriste-esineillä. Tyypillisimmillään salongin kalustus oli mustaksi petsattua ja kiillotettua koivua. Huonekalut verhoiltiin voimakkaan värisillä plyyseillä ja villakankailla. Ruokasalissa oli yleensä korkea, kaksiovinen kaappi. Ruokapöytä oli suuri, ja siinä oli monimutkaiset levitysmekanismit. Makuukamarissa oli päästävedettävät sängyt ja pesukomuutti.
Tarve ulkonaiseen edustavuuteen näkyi myös sisustamisessa. Julkiset tilat pyrittiin kalustamaan niiden arvolle sopivilla, muodin mukaisilla huonekaluilla, eri huoneiden välillä vallinnut hierarkia huomioiden. Muodikkainta oli sisustaa huoneet eri kertaustyylein. Varsinkin uusrenessanssista tuli hyvin suosittu. Sisustukseen kuuluivat myös huonekasvit, kuten palmut, huonekuusi, peikonlehti ja kiinanruusu.
Peritty maailmanjärjestys, jossa jokainen syntyi säätyynsä ja pysyi siinä, horjui 1800-luvulla. Vaikka Suomessa ei koettu vastaavaa teollista vallankumousta kuin monissa muissa Euroopan maissa, elinkeinoelämä monipuolistui. Kaupunkien ylimmän porvariston elämäntavat eivät enää juuri poikenneet aatelin tavoista. Opiskelun lisääntyessä ja elintason noustessa säätyjen välinen raja hämärtyi entisestään. Uudet lait toivat ihmisille vapautta ja uudenlaisia mahdollisuuksia. 1800-luvun loppupuolella koulutus ja raha mitätöivät aatelisarvon. Rautatiet, höyrylaiva ja monet tekniset viestintää parantavat keksinnöt ja uutuudet, kuten sanomalehdet, lennätin ja puhelin, muuttivat aikakäsitystä ja laajensivat arkista elämänpiiriä. Vuosisadan loppuun mennessä lähes jokaisessa Suomen suuriruhtinaskunnan kaupungissa ilmestyi ainakin yksi sanomalehti.
Suomen kartanot muuttuivat muun maailman mukana 1800-luvun aikana. Säätyrajojen madaltuminen näkyy Haminan seudun kartanoiden omistajakunnassa: hoveja omistivat aatelisten lisäksi varakkaat kauppiaat, kuten Poitsilan omistaneet Aladinit. Kartano oli kuitenkin omistajalleen usein paitsi varakkuuden symboli, myös merkittävä tulonlähde, ja moni säätyläisperhe hankki yhä elintarvikkeensa tiluksiltaan. Maatalouden ohella kartanoissa kehitettiin myös teollista toimintaa.
Hovit ja läheinen Pietarin suurkaupunki vaikuttivat ympäristöönsä, ja niistä omaksuttiin uutuuksia myös kansan pariin. 1800-luvun loppupuolella ikkunoihin ilmestyivät verhot ja kamareiden lattioille räsymatot. Valaistus parani paloöljylamppujen ja steariinikynttilöiden tultua myyntiin 1860-70 -luvuilla. Vähitellen yleistyivät myös pöytäveitsi, haarukka ja lusikka, ja pöytiin tulivat puu- ja punasaviastioiden tilalle kivitavara-, lasi- ja posliiniastiat. Uudet tavat ja keksinnöt levisivät hoveista lähiympäristöön esimerkiksi palveluväen välityksellä.
Lähteet:
Teksti perustuu Haminan kaupungin museoiden Hovien helmoista -näyttelyjulkaisun (2016) materiaaleihin.